Nyt on sitten muutto käsillä ja elämä laitetaan laatikkoon. Joku on sitten näköjään ottanut valokuvia ja ihan urakalla. Eli kaapit täynnä HENZOn "fullsize" valokuva-albumeja. Ja albumit täynnä kymppi- sun muita kuvia. Lopputuloksena kolme isoa pahvilaatikollista muistoja Ja painaa vähän p...sti. Tuli vaan mieleen (ajatuksiin, ei niinkuin Fingerporissa), että saisikohan nuo albumit kuvattua sivu sivulta ja tekisi sitten niistä sellaisen kirjan, ohuemman ja kevyemmän. Siinä olisi esimerkiksi alan opiskelijalle hyvä lopputyön aihe ja tehtävä.

Tämä on nyt vaan tällaista pohdiskelua. Onhan paperikuvatkin historiaa, ja niitä tulee säilyttää tuleville sukupolville. Tai ainakin perikunnan riesaksi.

Moron C4 pitkästä aikaa.

Valokuvaajana sanoisin, että voi jopa onnistua ehdottamasi käytäntö, jos Henzot ovat niitä ei-muovitaskullisia. Eli miten kuvat ovat kansioissa kiinni: muovitaskuissa, kaksipuoleisilla teipeillä, tarrakulmilla vai liimalla? Muistaakseni Henzot olivat pergamiinivälilehdilä varustettuja ja kuvat piti liimata tai muuten kiinnittää.
Muovitaskullisten albumien riesana on ehkä valon heijastuminen itse muovitaskun pinnasta + mahdolliset naarmut muovin pinnassa?

Kuvaamisen vaikeus lienee siinä, miten saa valokuva-albumin mahdollisimman suoraksi - ettei tulisi heijastuksia valosta, kuvien ulkomuoto vastaisi alkuperäistä (esim. 10x15 cm) eivätkä olisi salmiakin muotoisia jne. Reprokuvaustelineellä ja valoilla saattaisi tulla paras tulos, jos käyttäisi lisänä vielä joitain painoja (mitä, millaisia?) suoristamaan albumia.
Skanneriin en menisi paksua albumia laittamaan. Saattaa hajota albumin sidonta, miten saa albumin pysymään paikoillaan skannauksen aikana jne. käytännön temppuilua.

Eikun kokeilemaan


Sama "ongelma" on itselläkin eli monta Martela-rulokaappia täynnä valokuva-albumeja, mutta luotan tähän arkistointitapaan X kertaa enemmän kuin kiintolevyihin. Sitä paitsi olen huomannut etten katsele kuvia kiintolevyiltäni vain katselun takia - sinnepähän jäisivät ellei olisi muuten asiaa kajota niihin (toisin sanoen työstää esim. isoja paperivedoksia). Tilaongelma on vain hyväksyttävä

Teki niin tai näin tai ei mitään, niin lopputulos on jossain kohtaa aikajatkumoa sama = värikuvat tuhoutuvat ajan myötä, olivat ne sitten "oikeita perinteisiä" paperikuvia tai tulosteita.
Tällä hetkellä olen korjailemassa 1970-luvun kymppikuvia; osa on jo "syöpynyt" niin pahasti ettei niitä voi mitenkään pelastaa - edes photoshopilla. Pitäisi maalata kuvat uusiksi, mutta sittenhän kyse onkin jo kuvataiteesta eikä valokuvataiteesta

40 vuotta näyttää olevan melko lailla kriittinen ikä paperivärikuville. Mustavalkokuvat paperilla kestävät noin 70 vuotta, oman kokemukseni mukaan. Onkin ollut ilahduttavaa skannata sota-ajan, siis 1940-luvun kuvia ja todeta, että naarmuista + likatahroista huolimatta ne ovat olleet vielä pelastettavissa. Jopa suhteellisen kevyehköllä photoshoppailulla.

Jotta näin tällä kertaa


j.k. Negatiiveistä saa näppärästi A4-kokoisia tulosteita tyyliin 4x6 ruutua tai max. 6x6 ruutua, kun laittaa negatiiviliuskat läpinäkyvään, muoviseen puhtaaseen negatiivilehteen ja skanneriin. Jos skannerin kannen väliin, negatiivilehden päälle mahtuu ohut, puhdas ja naarmuton lasilevy painoksi niin sen parempi on lopputulos.

Kuvat on kiinni 2-puolitarroilla. Näin jälkeenpäin ihmettelee, mikä vimma on laittanut ottamaan kuvia hirveitä määriä...No, oli miten oli, jotenkin kuvien katselu on mukavampaa albumista tai kirjasta kuin tietokoneelta. Sama juttu kun saa aamulla postin tuoman lehden. Ei sitä läppäri tai tabletti voita (Takkakin syttyy lehdellä paremmin )

Kansio / sanomalehti on oiva manuaalinen käyttöliittymä

Kaksipuoleinen teippi kuivahtaa jossain kohtaa. Pari vuotta takaperin avasin 80-luvun valokuvakansion, jossa kuvat olivat kiinnitettyinä kaksipuoleisella teipillä - siis olivat - kuvista suurin osa tipahti syliin. Olikin pieni palapeli löytää kuvat vanhoille paikoilleen, jotta teksti kohtasi oikean kuvan.

Edesmennyt valokuvaajalegenda Seppo Saves sanoi jossain kolumnissaan suurin piirtein jotenkin näin; valokuvaajan suurin moka on, että eläkkeelle siirryttyään huomaa ettei kuvannut koskaan omaa perhettään. Ei ole mitä muistella, kun ei ole kuvia.
Hyvin sanottu