Vaimo puolipakotti hiljakkoin käymään tukholmassa. Oli varannut halvalla viiden tähden hotellin meille, näes kriisihinnat. No minä että onhan sitä kruunun mailla ennenkin käyty, autokaupoillakin - menneen, menneenpäs.
Siinä tuli sitten yön urvahduksen jälkeen aamiaisaika. Ei paupattu edes. Minä että, menneenpäs vaimo aamiaispuhvetille, noin niinkuin. No sinne sitten.
Puhvetissa (byfééssa? Miten tämä oikein kirjoitetaan Suomen kauniilla kielellä?) oli sitten erilaista kulhoa ja pänikkää täynnänsä hyvää ja parempaa. Hovimaisteri ohjasi istumaan, ei antanut ikkunapöytää vilkaistuaan naamaani jossa näkyvät suomalaisen geeniperimän karut arvet. Viittasi kädellään, että tuolta kahveet, tuolta päniköistä lapijoitte sitten evästä tassillenne.
Eipä aikaakaan kun näin merkillisen ilmiön siellä päniköitten takana, jossa kokkejakin hääri. Sinne meni mielevän näköistä ruottalaista tai ulkolaista porukkaa kuin salaillen ja kuiskutteli jotain kokkimiehille. Oli siellä nainenkin yksi, iso...mahainen. Joku oli neekerikin tai semmonen tumma, millä nimellä niitä nykyään saa nimitellä. Minä että mitä ne siellä, päniköissähän se ruoka on, mitä kokkeja kiusaatte? Ulkolaiset.
Ja annahan olla. Kohta silmäni poimi lähinaapureiden pöydistä ilmiselviä tehtyjä, kauniin muotoisia omeletteja. Minä että, mistä vadista ne nuo lapioivat? Itellämme vaimon kanssa oli lautaset täynnään vetistä munapuuroa ja liian suolaisia pekoniviipaleita. Vaimo niitäkin nyreksien söi. Minä vielä että perkele! Sisäisesti.
Nappasin sitten ohi kävelevää kyypparia (ćhaufferia? Miten tämä oikein kirjoitetaan) hihasta ja kysyin, että mistä noita pyöreitä omeletinlettuja saa. Hän ikäänkuin empien - kuin salaisuutta pantaten - totesi, että jos osaa niin tuolta kokeilta niitä voi tilata, kyllä ne tekevät!
Voi perkeleen perkele, minä että. Ei meille missään kerrottu, missään ei lukenut, ei annettu men´yytä (miten tämän Suomeksi kirjoitetaan) jossa olisi seisonut että tilaa omeletti. Jostain vapaamuurarien salaisista käsimerkeistä se kai olisi pitänyt arvata! Ja ulkolaiset ja hurrit kyllä tiesivät, sitä ne siellä supisivat salassa kokkien kanssa, viekas turunkirkonpolttoilme naamoillaan.
Siellä ne sitten söivät niitä omelettajaan naamat ilosta ähkyen. Meillä oli jo mahat täynnä munapuuroa. Kostoksi kuitenkin ryntäsin ylös ja hölkkäsin sinne päniköitten taakse ja ruotsinkielentaitoni pinnistäen tokaisin: "Lot os betrakta denna frogan närmare - omeletee, omelet!" ja tein syömäliikkeitä kuin lättyä leikaten. Kokit ja ympärillä pyörivät paremmat ihmiset selvästi paheksuivat, että heidän salaiselle omelettiklubilleen oli tullut maatiaissonni. Mutta sonnille ei pässi uhittile...
Sain sen omeletteni sitten. Ei se mitään maksanut, se kuului hintaan jos "osasi tilata". Perkele. Minä että, sainpahan vaikka yrittivät salailla, nälkä ei kyllä enää ollut. En syönyt sitä vaan kuikuilin omelettini takaa muita pöytäläisiä.
Lähdettiin sieltä sitten pois ja koko ruottista kans ens aamuna. Jos omeleteillä salaillaan, on kansa peruskieroa!
PS Pahoittelen kirjoitus- ja ääntämysvirheitä kun ei ole kaikkea suotu.
Miehellä on elämässään yksi suuri valinta; harrastaako huonoja naisia vai huonoja autoja.
|