Ylempänä Akaile tarkoitti varmaan, että kun pelaamme tasavirralla, riittää sähköopiksi Ohmin laki. Vaihtovirrallakin se on riittävä niin kauan kun kuormitus on pelkästään resistiivistä (hehkulamput, kiukaat, lämmittimet yms.). Teho on jännitteen ja virran tulo, P = U x I.
Vaihtosähkön jännite ja virta vaihtelevat sinimuotoisesti. Kun ne ovat positiivisella puolella, on niiden tulo positiivinen, vaan niin on myös negatiivisella puolella. Kahden negatiivisen arvon tulo on positiivinen. Teho on siis koko ajan positiivista.
Tilanne muuttuu, kun virtapiiriin kytketään induktiivinen kuorma (purkauslamppu, sähkömoottori tms.). Induktanssi saa aikaan sen, että virta jää hieman jälkeen. Puhtaasti induktiivisella kuormalla (teoreettinen) se jää 90 astetta jälkeen. Tällaisella kuormalla virran ja jännitteen etumerkit ovat puolet ajasta erilaiset. Niiden tulo (teho) on siis puolet ajasta negatiivinen ja puolet ajasta positiivinen. Tällainen teho sahaa edestakaisin, vie verkosta tilaa, eikä sitä voi käyttää hyödyksi.
Käytännössä osa on loistehoa ja osa pätötehoa, joka saadaan hyödyksi. Tilanne on vähän niin kuin olutlasissa, jossa on paljon vaahtoa. Lasi on täynnä, mutta potkua on vain pohjalla.
Sähköopissa puhutaan näennäistehosta (S), joka on kompleksinen suure. Pätöteho (P) on sen reaaliosa ja loisteho (Q) sen imaginaariosa. Pätötehon ja näennäistehon suhdetta (P/S) kutsutaan tehokertoimeksi. Se on siis se kuuluisa kosini fii.
Tämä voidaan esittää myös suorakulmaisen kolmion avulla. Pätöteho on vaaka-akselilla, loisteho on toinen kateetti ja näennäisteho on hypotenuusa. Kulma fii on pätötehon ja näennäistehon välinen kulma, jonka kosini on tämä em. tehokerroin.
Loppu on trigonometriaa. Myös herra nimeltä Pythagoras on luonut perustan näille laskuille: Näennäisteho on pätötehon ja loistehon neliöiden summan neliöjuuri.
Pätöteho on se minkä saamme hyödyksi, mutta laitteet me joudumme mitoittamaan näennäistehon mukaan. Lisäksi loisteho aiheuttaa pätötehohäviöitä, jotka ovat sitä suuremmat, mitä korkeampi on verkon kuormitusaste. Suurasiakkaat maksavat loistehostaan. Kertoimen on oltava noin 0,98, jotta maksuilta vältytään.
Kompleksisen suureen imaginaariosalla voi olla myös negatiivinen etumerkki. Näinpä se on sähkötekniikassakin. Puhtaasti kapasitiivinen kuorma saa aikaan sen, että virta menee 90 astetta jännitteen edelle. Muuten tilanne on sama kuin induktiivisen kuorman kanssa. Tämäkin teho sahaa edestakaisin.
Kun puhutaan loistehosta, tarkoitetaan induktiivista loistehoa ja nimenomaan sen kuluttamista. Induktiivista loistehoa voidaan tuottaa kuluttamalla kapasitiivista loistehoa. Tämä tapahtuu esimerkiksi ylimagnetoimalla kiinteään verkkoon kytkettyä generaattoria, tai yksinkertaisemmin lisäämällä kuorman rinnalle kondensaattoreita. Teollisuusympäristössä on normaalia kytkeä keskusten tai suurten moottoreiden rinnalle kompensointiparistot (=kondensaattorit). Myös valaisimet on mahdollista tilata kompensoituina.
Siis, induktiivinen loisteho kompensoidaan kytkemällä kuorman rinnalle kapasitanssi. Ainoa maksu menee, kun käydään kondensaattorikaupassa. Jos kompensointi tehdään suoraan kohteessa, ei häviöitäkään synny.
Yksityisasiakkaat eivät tällä hetkellä maksa loistehomaksuja, koska loistehon määrä on pieni. Mikäli määrä kasvaa, kasvavat häviöt ja niille pitää löytää maksaja.
Kompensointi on niin kauan helppoa, kun ei käytetä suunnattua kuormaa, eikä muita yliaaltolähteitä. Tällaisten kuormien käyttö kuitenkin yleistyy koko ajan.
