Hyvä keskusteluaihe. Itselläni lähtökohtana sitikkakierteelle oli japanilaisesta työsuhdeautosta luopuminen ja lapsuudesta saakka suuresti ihailemani CX:n hankinta n. 20 vuotta sitten. Siitä lähtien onkin ollut omistuksessa ainakin yksi mehujousinen kulkine joitain 1990-luvun loppuvuosia lukuun ottamatta. Tämän lisäksi on ollut myöhempiä työsuhdesitikoitakin, kuten Xsara Picassoja ja iso C4 Picasso, jotka olivat mainioita ja huolettomia perheautoja. Iän karttuessa ja taudin pahetessa olen kuitenkin taas taantunut vanhempaan mallistoon, en kerta kaikkiaan saa mitään ”fiiliksiä” irti uudemmista autoista. Niiden muotokieli ja tekniikka ei sytytä lainkaan. Nyt mennään talvet XM:lla ja kesät CX:lla ja DS:llä.
On mielenkiintoinen kysymys, mikä on sitikkainnostuksen/harrastuksen, jota myös sairaudeksi nimitetään, filosofinen perusta. Käytännölliset perusteet sitikan tai sitikoiden omistamiselle luonnollisestikin vaihtelevat eri henkilöillä. Jotkut ajavat sitikalla, kun ne ovat heidän mielestään halpoja hankkia, ainakin käytettyinä. Tällöin kai lähtökohta asialle on lähinnä taloudellis-realistinen. Toiset arvostavat mukavuutta. Kolmannet tykkäävät ropata autojaan ja ropaamista sitikoissa usein riittääkin. Neljännet tykkäävät sitikoiden muotoilusta. Viidennet (eli naiset - tämä oli siis vitsi
) pitävät niitä käytännöllisinä. Jne. Peruste voi tietysti olla sekoituskin edellä mainittuja ja muita tekijöitä eri painotuksin. Kaikki ovat filosofisessa katsannossa ihan yhtä hyviä ja käypiä käytännön tason perusteita sitikan omistamiselle.
Näkisin, että syvällisemmin tarkasteltuna Citroenismi on eräänlainen elämänkatsomus, joka osoittaa ja viestittää tiettyjä henkilön arvostuksia ja arvovalintoja. Citroenismin kiroissa oleva henkilö viestittää itselleen ja muille arvoja, jotka liittyvät tyypillisesti ainakin persoonallisuuden tavoitteluun (ns. massasta poikkeaminen), edistyksellisten teknisten ratkaisujen ihannointiin, muotoilullisesti kauniiden esineiden arvostamiseen (design) sekä mukavuuteen. Itse jopa koen, että sitikoista on tullut ajan myötä osa identiteettiäni, ilman niitä en hahmottaisi omaa elämääni niin kuin sen nyt hahmotan, eivätkä läheiset, ystävät ja kylänmiehetkään hahmottaisi minua ”minuksi” jos en ajaisi sitikoilla. Luulenpa, että en ole joukossa ainoa.
Taisi mennä jo vähän turhan teoreettisiksi nämä pohdinnat
, mutta en malttanut olla kirjoittamatta, kun tänne vaihteeksi eksyin ja filosofiaan viittaavan otsikon näin…
ja tämä siis vuodessa.
