Sitruunapatonki.fi

Olen varttuneilla vuosilla herännyt omaan pienuuteeni ja raadollisuuteeni.

Toki useimmat muut ihmiset, elleivät kaikki, ovat vielä pienempiä ja raadollisempia - mutta eivät osaa, uskalla tai kehtaa myöntää sitä.

Miten tämä pienuus/raadollisuus ilmenee?

No, ihminen on vertailevainen eläin, halusi tai ei. Meihin on jonnekin nisäkäsaivon syvyyksiin, tietoisuudelta palomuurisuojattuun osaan aivoja rakennettu mekanismi joka koko ajan vertaa omakuvaamme ympärillämme näkemiimme ihmisiin.

Meillä on aivoissamme jopa tätä vertailua suorittavia erikoistuneita "peilisoluja", jotka aktivoituvat vain silloin kun harrastamme kanssakäymistä vertaistemme, vertaisryhmäämme kuuluvien ihmisten kanssa. Tutkittu juttu on, että jos nämä peilisolut jäävät liian pitkäksi aikaa käyttämättä, ihmisestä tulee pölijä - tarkemmin sanottuna "mökkihöperö" eli erakoitunut, joka oli ihan tunnettu termi aikoinaan, jopa niiden sen ajan tosilääkäreiden ja psykiatrien käyttämä.

Voimakkain vertailu tapahtuu kun lähellä on ihminen, jonka koemme kuuluvan "vertaisryhmäämme", tasa-arvoiseksi kanssamme tiedoiltaan ja taidoiltaan.

Ja niinpä, tosiasiaksi jää: jos näen vertaisryhmääni kuuluvan ihmisen joka on viime kerran jälkeen kehittynyt jollain osa-alueella minun ohitseni, tunnen negatiivisia tunteita. En osaa iloita kaverin - hyvänkin kaverin - kehittymisestä vilpittömästi. Logiikka ja moraali pakottaa minut hymyilemään ja iloitsemaan kaverin mukana esimerkiksi rajusta ja edukkaasta laihtumisesta, äkkirikastumisesta tai mallitasoisen tyttökaverin bongaamisesta, vaikka nisäkäsaivoni huutaa "tapa se! tapa se!". No, toki tässä hieman kärjistän, mutta kyllä siellä alitajunnan syövereissä vertailumoduuli tekee vertailunsa ja toteaa, että minusta on tullut huonompi verrattuna kaveriin.

Heräsin tähän monias vuosi sitten keväällä kun tapasin pitkästä aikaa kaverini, joka oli aina ollut tuollainen 150-kiloinen lupsakka ja humoristinen pelimies, kylläkin myös älyn jättiläinen. No, tämä kaveri käveli vastaani yli 50 kiloa laihtuneena ja timmissä kunnossa (itse olin silloin vielä plösö niinkuin silloisista lehtikuvistakin näkee, enkä ritari ässän näköinen kuten nykyään). Ensimmäinen vilpitön tunteeni oli pettymyksen ja eräänlaisen ujouden sekainen mylläkkä. Toki sivistyksen pintasilaus peitti nämä tunteet lähes välittömästi, ja noin sekunnin kuluessa naamallani oli mairea hymy ja onnittelin ja kehuin kaveria laihtumissuorituksesta. Mutta sisälläni iti merkillinen valaistuminen - olin käsittänyt, että ensimmäinen tunteeni oli todella selvästi ollut negatiivinen, vaikka tuo kaveri varmasti oli (ja on) miesten parhaita ja pitkäaikainen, luotettu ystäväni! Vastaavaa tilannetta en ollut kokenut pitkään aikaan, koska vertaisryhmäni on varsin pieni ja sieltä harvoin kukaan todella ponnistaa yllättäen ohitseni millään osa-alueella.

Näyttää siltä, että en tunne negatiivisia tunteita vertaisryhmäni jäsenistä, jotka ovat jo alunperin - yllätyksettä - olleet edelläni jollain elämän kvantitatiivisella osa-alueella, esimerkiksi varallisuudessa&rikkaudessa. Nimenomaan se että joku vertaisryhmästä joka ennen oli takana, onkin puskenut yllättäin ohi - se on se joka laukaisee nisäkäsaivoni negatiiviset tunteet.

Näin siis minulla. Hyi!

Väitän, että samaan ilmiöön (nisäkäsominaisuuteen) perustuvat mm. seuraavat seikat:

- kaunis nainen pyrkii aina valitsemaan ympärilleen hieman vähemmän kauniita ns. groupieita tai beta-orbiittereja, jotka tarjoavat jotain peilisoluille mutta eivät koskaan ylitä / yllätä kauneudellaan tuota varsinaista kaunotarta

- kun alunperin lihava koomikko laihtuu, hän lakkaa olemasta hauska vaikka maneerit ovat täysin samat. Miksi? Siksi että se on turvallisella tavalla hassua kun lihava on koominen - kiva nauraa ja hykerrellä, ehkäpä hieman vahingoniloisenakin. Mutta sama kaveri laihana ja timminä - perkele, ei oikein naurata, jokin siinä ei ole kohdallaan. Paras esimerkki lienee Suomen johtaviin koomikoihin kuulunut Mikko Kivinen, joka laihduttuaan normaalikuntoon ei naurattanut oikein ketään. Toivottavasti Jope Ruonansuu ei laihdu!

Eiköhän asian pointti tullut esille.

Kah, taas kerran asiaa. Näinhän se todellakin on. Pahinta on, että se tihkuu tietoisuuteen pienissä erissä ja itsekin olen luullut vuosia ellen vuosikymmeniä olleeni riittävän erakoitunut ollakseni lähes immuuni tuolle pakonomaiselle vertailulle. Kyllä vaan kuitenkin osuu, sitten kun osuu.

Tämähän on luonteeltaan sosiaalinen mekanismi, ja liittyy nimenomaan sosiaaliseen "trajektoriin", eli siinä tulee vertailtua omia lähtökohtia ja omaa nousukulmaa jonkun riittävän lähellä olevan tutun menestymisen deltaan. Jos tunnet rikkaan suvun vesan, joka on nuoruusaikojen jälkeen kasvattanut perintömiljoonansa kymmenistä satoihin, tai luokan playboyn, joka paneskeli kaikkien kylän tyttöjen kanssa ja ainakin joka toisen kanssa vielä toisenkin kerran, ja on sittemmin laajentanut repertuaariaan ykkösluokan missitasolle, tai sen liikunnallisen luonnonlahjakkuuden nousun EM- tai MM-tasolle jossain lajissa, osaat olla iloinen, koska ette paini samassa sarjassa.

Vaan ans olla, jos se hieman sinua hitaampi luokkakaveri vetää omaasi nähden kaksinkertaista palkkaa, pokaa markkina-arvoltaan omaa vaimoasi kaksi kertaa korkeammalla olevan naikkosen (ehkä edellisestä kohdasta johtuen?) tai on treenannut itsensä pelottavan hyvään kuntoon yläasteajan lihapullamuodoista... Kyllä se kouraisee, kun tajuaa, että itse on samaan aikaan yrittänyt vain melkein parhaansa, eli tietää itse sluibailleensa ja seuraukset näkyvät nyt sitten tämän tyypin tavattuasi. Ohi meni, ja itse laiskottelit paikallasi.

Mitä läheisempi tuttu, sitä vähemmän tarvitaan tämän triggeröimiseksi. Se ensimmäisen kesätyöpaikan paikallaanpyörijä kun tulee paikalle Superbilla, kun itse olet saanut hankittua vain Octavian, pistää joskus miettimään pitkään. Toki Citroën-merkkiharrastajat ovat tässä asiassa etuoikeutettuja, koska Citroënilla, ei uudella eikä vanhalla eikä pienellä tai kalliilla voi päteä millään muotoa normaalien ihmisten sosiaalisessa hierarkiassa. Autojen osalta kortit on autuaasti heitetty jo pöydälle siinä vaiheessa, kun Sitikkaan on ensi kerran sorruttu. Tai ehkä sitä onkin vain proaktiivisesti koittanut vältellä tilannetta, jossa kaverin BMW:ssä on isommat numerot takaluukussa kuin omassa BMW:ssä, ja valinnut tietoisesti ranskalaisen?

Tämä vitutus vaatii aina omaa henkistä yritystä. Jos vanha kaverisi saa lottovoiton, se ei sinua harmita, koska se oli vain tuuria eikä pitkällistä urakehitystä ja laskelmoitua sijoittamista. Mutta jos keski-ikäisen kaverin vapaaherruus on omilla tiedoilla ja taidoilla hankittu, kysyt itseltäsi, että miksi et itse pystynyt tai yrittänyt samaa. Vastaavasti jos tutustut tyyppiin vasta aikuisena, et kilpaile samoilla lähtökohdilla, ja kaikki on taas hyvin.

Hyvän elämän salaisuusko siis on se, että ei kannata pitää pitkäaikaisia tuttuja eikä varsinkaan läheisiä sellaisia? Jos ainoa vertailukohta tosiaan on oma naama vessan peilissä aamuisin, lienee ihminen kai keskimäärin ihan tyytyväinen elämäänsä.

Lihavat on lepposia.
https://www.youtube.com/watch?v=gfwhaes1ekY" onclick="window.open(this.href);return false;

Hienoa sanansäilää molemmilta mutta koetteko todella että elämä on jonkin sortin kilpailu? Empiirisesti asia on kaiketi peräisin kotoa, ympäristöstä ja luonteesta miten kaiken kokee sekä tietenkin tietoisista teoista mutta ne versovatkin jo edellisistä. Huomaan että välttämättä ette haluaisi näin kokea kun kirjoitatte havannoistanne tuolla tyylillä?

Vaikeahan tuohon on olla samaistumatta, tuskin sitä vahvinkaan luonne kieltää voi.

Ei ole myöskään niin pientä asiaa etteikö siitä voisi joku kilpailla, tulee mieleen vaikka saunomiskilpailu, jossa oli palkintona sähkökiuas - tokihan sen eteen tosimiesten kannattaa vaikka kuolla tai menettää terveytensä?

Mutta sitten on monia joissa ei haluta olla voittajia ja sankareita, miten olisi vaikka villasukankutomisen MM-kisat nopeus ja kestävyyslajeina -miesten ja tosimiesten sarjat? Tiedä sitten mikä kilpailulaji saa kenetkin valtaansa?