Heilahdin alkuillasta Tampereelle, tähtäimessä Freukkareiden keikka. Poimin seurueen kyytiin ja muutaman mutkan kautta paikalle. Showtime 24.00. Koska tämä päättömyys loppuu? Yöllä pitää roikkua autofoorumeilla ja muissa epäilyttävissä ympäristöissä, mutta ei kuuntelemassa live-musaa.
No, oli mielenkiintoinen sosiologinen yleisön tarkkailumahdollisuus tuolla ja bändi itsessään on kyllä kovassa vedossa. Antti Tammilehdon (basisti) voisi koska tahansa heittää minkä tahansa ykkösketjun jenkkipumpun rytmiryhmään. Valitettavasti tällä kertaa yhtye vei voiton solistista 6–0. Ehkä keikan pitäisi alkaa vähän aiemmin, sanotaan vaikka varttia ennen umpitunnelia?
Eka puoliaika koitti Yökyöpeliaikaan l. klo 00.52 jolloin yleisölle luvattiin soittaa toivekappaleita, puolen tunnin tauon jälkeen. Narikkalippu kouraan, heipat puolelle seurueesta ja kotoa kohden. Tiputin kaverin matkalla ja suuntasin kehätien kautta pimeyttä kohden...
Elimistö taisi jäädä päälle, sillä vieläkään ei nukuta. Yritin jo tainnuttaa itseäni kahdella viskillä mutta ei ole vielä auttanut. Jos viesti jää kesken, älkää ihmetelkö.
Kotimatka oli nautinnollinen. Pahoin pelkään, että tuo monivarsituettu-pullerovitonen alkaa syömään itseään sisuksiini. Varsinkin nyt kun harjoitimme syntiä kotimatkalla, silloin opin sen olevan suunniteltu Keski-Eurooppa -tyyppisille siirtymille. Tyhjä tie, edessä vain määränpää.
Hei, se viski alkaa toimia. Ainakin tekstistä päätellen.
