Kaikille on tuttu länsimainen kauppatapa, joka periytyy Saksasta. Rajoitettu kate alunperinkin, kauppiaan korkea hintamoraali, sekä tasavertaiset alennukset ilman "pärstäkerrointa". Rajojen avautumisen ja Aurinkomatkojen myötä yhä useampi tuntee myös niinsanotun "ählämikaupan" eli basaarikauppatavan; siinähän tuote hinnoitellaan monikymmenkertaisesti yläkanttiin ja eräänlaista tinkimisleikkiä leikkien, hiuksia päästä kiskoen lopulta päästään asiakkaan pärstäkertoimen mukaiseen sopuun hinnasta yli 90% alennuksella, jossa yleensä on vieläkin enemmän katetta kuin sakemannin tavarassa alunperinkään.

Mutta mutta - miten Baltiassa ja itäblokin maissa, miksei Venäjälläkin, tänään? Näissä maissa kulttuurin ja arvoasetelman mullistuminen on johtanut kiinnostavaan kauppatapaan, joka ei korreloi niin länsimaisen kuin ählämikauppatavankaan kanssa. Tällä kertaa en keskity analysoimaan sinänsä kiinnostavaa kysymystä "miksi kauppatapa on muotoutunut nykyisekseen", vaan pureudun monia enemmän kiinnostavaan käytäntöön: miten itäblokin kauppatapa toimii, kun ollaan konkreettisena tavaran ostajana.

Lähtökohta ja ajatusmalli tulee asettaa seuraavasti: "Köyhälle on kaikki kallista". Mikäli vingutaan hinnasta, käytetään perusteena varattomuutta ("olen varannut tähän kauppaan rahaa korkeintaan x euroa") tai muuta vastaavaa "köyhän" syytä, ei myyjä pudota alkuperäistä hintaansa ollenkaan, saattaa jopa sanoa että "tähän tulee vielä arvonlisävero päälle". Kukaan ei halua myydä köyhälle, siitä ei ole odotettavissa statushyötyä eikä kontaktihyötyä saati jatkokauppoja - köyhähän on kaupan jälkeen varmasti varaton. Köyhä saattaa jättää pahan hajun myyntitiloihin.

Ei siis kannata pelata köyhää, ei edes "kauppakohtaista" eli tuohon kauppatapahtumaan sidottua köyhää.

Liian alhaisen tarjouksen esittäminen taas loukkaa myyjää - ammattimaistakin myyjää esimerkiksi autokaupassa - henkilökohtaisesti. Kyseessä on koettu loukkaus myyjän ammattitaitoa kohtaan - ostaja sanoo rivien välissä: "olet tollo kun olet asettanut alkuhinnan 40% liian korkeaksi". Yleensä ammattimainen myyjä nielee loukkauksen, mutta ei lähde hintaneuvotteluun tosissaan enää sen jälkeen. Hinnasta pudotetaan jotain marginaalista, mutta tosialennukset säästetään "reiluille ostajille".

Isorikkaan menetelmä "rahat tiskiin ja apteekin hinta" on myös koettu varsinkin Baltiassa vastemieliseksi. Se kuvastaa kauppiaan mielestä ostajan tyhmyyttä sekä "uusrikkautta" öykkäröintitavalla, joka ei ole kovinkaan arvossa pidettyä. Saahan sillä tavaran haltuunsa, mutta ylihintaan - ja toivottua statusgloriaa ja kutsua kauppiaan vuosipikkujouluihin ei ole tiedossa.

No onpas se ostaminen vaikeaa. Miten sitten tulisi toimia?

Ensinnäkin, kaupan kohde tulee tuntea tarkkaan. Tavaran viat on pystyttävä kaivamaan esille pintapuolisessa tarkastelussa ja näitä vikoja tarkkoina argumenttina käyttäen voi tarjouksen asettaa tasolle, joka koettaisiin muuten jo "loukkaavana". Mutta rajansa kaikella - yli 30% alennusehdotus menee loukkaukseksi vioista huolimatta.

Toiseksi, edes-taas-pallottelua ei baltian kaupassa juurikaan esiinny. Yleensä ostaja esittää ensin tarjouksensa, sitten myyjä oman vastatarjouksensa. Tällöin ostaja joko hyväksyy tarjouksen tai nielee tappionsa. Pelitilanteesta riippuen voi jonkun prosentin vielä niistää hinnasta vika-argumentteja käyttäen - ei kuitenkaan koskaan argumenttia "se on liian kallis" -käyttäen tai pudotaan köyhäkategoriaan, ja kaupankäynti loppuu siihen.

Kolmanneksi, itäblokin kauppias arvostaa sitä että päätöksentekijä itse on kaupoilla - välissä ei soitella mihinkään ja kysytä neuvoja vaimolta, kaverilta, rahoittajalta tahi luotetulta mieheltä. Mano a mano.

Jokainen kauppias / ostaja on aina oma lukunsa ei kyllä oo pädenny samat säännöt itä sen paremmin kun länteen jos raha ei oo kelvannu lähtee pois, vioista nitkuminen on myrkkyä joka myyjälle.

Miehet ostaa ja päättää, varsinkin tuolla, ne ei ole vielä tossun alla

Täkäläisittäin hivenen huvittavaa oli kun pyydeltiin keittiökalusteista tarjousta, yhdessä liikkeissä oli venäläisperäinen nainen myyjänä joka puhui ja esitteli asioita etupäässä minulle vaikkei mua juuri kiinnostanut millainen keittiö meille tulee

Joo tuossa onkin ihmettelemistä kun rahaa on vaikka millämitalla vaikka esim. Karjalan alueella keskimääräinen palkka on 20000 ruplaa joka on noin 500€ kuussa. Kaupassa ruoka maksaa suurin piirtein samanverran kuin Suomessa osa huomattavasti halvempaa ja osa kalliimpaa.
Kiinteistöt ovat nykyisin saman hintaisia kuin Suomessakin ja paikoin jopa kalliimpia kuntoonsa nähden.
Viikolla maksoi hotellihuone kolmelle Sortavalassa laatokkahotellissa 3300ruplaa + autopaikka 120ruplaa = 3420ruplaa 85€

Kyllä siellä maksaa käytetty Citroën C6 ihan vielä kivasti ruplia. http://www.karelavto.ru/advert.cgi?id=7652 melkein 55000€.

Aikaisemminhan rahoitus oli tuolla tuntematon käsite,nykyisin luotolle saa ihan mitä vaan sielläkin. Senpä takia kalusto uusiutuu kovaa vauhtia ja asunnonkin hankinta on helpompaa kuin ennen.
Joskus kun asuntorahoitus oli alkumetreillä niin jotta sai luottopäätöksen asuntolainaa varten niin piti työpaikan ja säännöllisten todistettavissa olevien tulojen lisäksi olla lausunto psykiatrilta että hakija on täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Ei ne Saksassakaan ulkomaille autoja välittävät häkkijobbarit niin kauhean korkealla moraalilla kauppaa harjoita, ja joka maasta erilaiset kauppatavat, myyjät ja jobbarit löytyy, idästä myös erikoisuutena autotorit joista autoa ostetaan kappaleittain tai niputtain.

Tuollapäin usein kaikista tärkein selvitettävä on: onko ensirekisteröity tuohon maahan mistä ostaa, ainakin kun mennään alemmas ja idemmäs. Jos ei ole alkuperäinen, niin osa on Saksasta tuotuja ja enemmän tai vähemmän myyntifiksattuja rotiskoja, joita usein kiertävät monenkin omistajan kautta.

Osasta löytyy myös netistäkin palvelu, josta voi tarkistaa auton tietoja, vaikka Liettua:
https://www.eregitra.lt/viesa/paiesk/Index.php?lang=en