Tervehdys, ystävät!

Päätinpä sitten aloittaa uuden ketjun, jossa ruodin itsekkäästi omaa tilannettani työtapaturman jälkeen. Terapiaksi itselleni, ehkä vertaistueksi muille, jotain vastaavaa kokeneille. Reilusti otsikossa kertoen, mistä on kysymys. Täten kenenkään, jota ei kiinnosta, ei tarvitse ainakaan kahdesti avata.

Opin ainakin sen, että tapaturma ei kysy aikaa, eikä paikkaa. En edes ollut putoamisvaarallisessa työssä, silti 1 sekunnin huolimattomuus johti melkoisiin seurauksiin. Tässä vielä lainaus toisesta ketjustani:
"Sattui työtapaturma, pudota mötkhdin 3,7 metristä betonille turvalleni. Murtumia kallossa, niskarangassa, rintarangassa, molemmissa käsissä, lonkassa. 7 päivää Töölön kirurgisella, 3 päivää Kuusankosken Aluesairaalassa. 12 tuntia leikkauspöydällä, lukemattomia röntgen- ja magneettikuvauksia. En edes tiedä, kuinka suurelle joukolle hoitohenkilökuntaa olen kiitollisuuden velassa nykykunnostani, varmaan lähemmäs 100 ihmistä on osallistunut hoitooni. Suuri Kiitos kaikille heille! Nyt olen kotona, sairaslomalla varmaan juhannukseen asti. Onneksi 1 sormi sentään kirjoittaa Loput viat korjaantuvat itsestään, kun vain buranaa ja panacoddia riittää. Itse kuvittelen olevani ajokunnossa viimeistään huhtikuussa. "

Toipumiseni ei ole edistynyt aivan niin nopeasti, kuin kuvittelin, tai toivoin. Kirjoittihan toisaalta kirurgikin sairasloman ainakin kesäkuulle asti. Osassa sormia tunto puuttuu, vasemman jalan hermo jomottaa joka yönä. Otanko sitten liian vähän särkylääkkeitä... Harvoin nukun 1,5 tuntia pitempään kerralla. Mutta kyllä tämä vielä tästä.

Miten tämä sitten liittyy Sitikoihin? Jokainen kai arvaa, että tuo 930k ajettu XM vaatii aina välillä sitä sun tätä, osanvaihtoa ja kiristelyä. Tällä hetkellä ei käsissäni ole juurikaan puristusvoimaa, ja jo hiivaleivän leikkaaminen vihloo ranteita . Pystynkö tuota autoa enää pitämään, aika näyttää.

Tarkoitus on tehdä tästä jatkokertomus, mahdollisten lukijoiden pyynnöstä huolimatta...

Huh huh!

Pikaista paranemista Korialle. Vähän lievempää toipumista itsellä oli tuossa viimevuoden loppupuolella. Silloin tuli hävitettyä jonkin verran kalustoa. Nyt kun alkaa paikat olemaan taas "kunnossa" mieli vetää kyllä ropaamaan.

Vähän jo harmittaa kun tuli GT Visat hukattua mutta kyllä tuolla lokakuussa oli mieli ihan muussa kuin harrastamisessa. Burana ja panacodit ja muut mömmöt tuli yllättävän tutuiksi

Mutta tsemppiä tosiaan ja pitää vaikka tulla morjestamaan kun ohi ajelee

On kyllä osunut aika kovasti. Ja kuten yleensä, pikkuharmi lopulta sitten "vähän" suurenee, pieni huomion herpaantuminen voi aiheuttaa vaikka mitä...

Hyvin on kyllä hoito alkuun lähtenyt, toivottavasti jatkuukin, eikä mene taisteluksi. Alkuvaiheessa tuskin kannattanee säästellä kipulääkkeissä, mutta kannattaa sitten yrittää pitää huoli että niiden kanssa ei jatka loppuelämää. Ettei käy kuten mun tapauksessa, hoidot ja kuntoutukset saa alulle vuosia liian myöhään, kivut on kroonistuneet ja edelleen mennään Norspanin ja Panacodin avulla. Juhannuksena tulee "vasta" 12 vuotta kolarista, josta vakuutusyhtiön mukaan "ei voi tulla esitettyjä oireita, yleensä tällaisia ei vaan tule" -meiningillä. Tuossakin tosin tavallaan myöntävät että joskus tapahtuu toisinkin kuin yleensä...

Ammattiliittojen jäseneduistakin voisin kehua, jotta ainakaan Insinööriliiton yhteistyökumppanit eivät toimi kuten niin mainiosti lupaavat. Tapaturmavakuutuksen korvauksia käräjöidään, lakiapua pyydettäessä lupaavat selvittää asiaa mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut. Näistä kun liittoa sitten kritisoin, niin kommentoivat vain "emme ota mitään kantaa siihen miten yhteistyökumppani toimii". Eivätkä sitten siihenkään ole kommentoineet mitään kun esitin vaatimuksen maksamieni jäsenmaksuden palautuksesta, vedoten tuohon ettei mikään mitä ovat luvanneet, ole toteutunut...




Toivottavasti ei jää pysyvämpiä rajoitteita, mutta mikäli niskaan/hartiaseutuun/selkään muistoja jää, niin ajoneuvovalinta on kyllä yksi parhaimmista. Xm:llä on tullut ajeltua viimeinen 11 vuotta, vajaan vuoden kolarin jälkeen Bx:llä, ja näillä mehuvekottimilla pystyy onneksi ajamaan ilman ikäviä rasituksia. Rautajousisista tähän mennessä ainoa on Rättäri johdannaisineen, mutta mehujousiset ovat kyllä aivan yliveto rankavammaiselle. Tässä kun on "päässyt" vertaamaan muitakin versioita jousituksesta, kuten Avensis, Fabia, Civic, Corsa, niin jokainen noista on omalla tavallaan epämukava. Kaksi ensinmainittua aiheuttaa mm. käsien puutumisen reilun 50km ajon jälkeen, noilla muilla ei niin pitkiä pätkiä ole tullut matkustettua. Verrokiksi sitten Xm/Sm joilla pystyy tankillisen kerrallaan ajamaan, sitten on pakko pitää taukoa sammion täytön takia. Ja vaikka näissä jo harrasteikään ehtineissä ajopeleissä onkin toisinaan sekalaista huoltoa ja korjausta, niin niiden tarjoama kyyti kyllä palkitsee sitten ajaessa. Välillä pelonsekaisin tuntein miettii että milläs sitä sitten jatkaa liikkumista kun Xm:stä aika jättää eikä tilalle enää seuraavaa löydä? Joutunee sitten hankkimaan D-mallin arkiajoja varten..?

Kevättä kohti kuitenkin mennään, kesällä on toipuminenkin varmasti edennyt. Onneksi ihminen taitaa pohjimmiltaan olla optimistinen, siihen viittaa nuo arviotkin tulevasta..!

Pikaiset paramiset sinne,todellakin sekuntti on semmoinen aika jossa ehtii tapahtua paljon.Tuossa on ainut "hyvä"puoli että on työtapaturma.Kokemuksistani kerron että nopeasti pyyntöä lääkäreille kaikista mahdollisista kuntoutuksista.Kun vakuutusyhtiö on maksamassa,niin ne antaa aika nopeasti lupia kaikkiin jatkohoitoihin,että sairaspäivärahan maksu jäis mahdollisimman lyhyeksi.Tsemppiä jatkoon kyllä nuo citikat jaksaa odottaa muutaman kuukauden.

Kovasti tsemppiä Tuommoinen pistää mietityttämään. Pari kertaa on käynyt lähellä lumenpudotushommissa. Jotenkin sitä vain luulee että osaa kaiken ja ei tajua että jossain kohtaa kun kolahtaa, niin kolahtaa kovaa.

Kaikkea hyvää sinne.

Hui kauhistus!
Toivon mahdollisimman pikaista toipumista sinulle.
Ihminen korjaantuu oman kokemuksen perusteella yllättävänkin hyvin ja
ajan kanssa sitten voi taas palata ruuvaamaan sitikoita

Itselläni kun on tuollainen putoamiskokemus jossa murtui vain kämmenluu mutta
sekin mokoma kipuilee vieläkin vaikka aikaa nyt on jo kulunut.
En pudonnut "kuin" parista metristä betonille ja syynä oli täysin oma hölmöys. Ei olisi edes tarvinnut kiivetä mutta päätin kuitenkin. Tikkaat oli nojallaan tolppaa vasten ja... no siitä ne sitten lähti kun jalan laski ylimmälle puolalle.
Sovin itseni kanssa etten enää käytä tikapuita mikäli mahdollista.

Tsemppiä ja lepoa, kuten tohtori määräsikin.

Pikaista toipumista Korialle. Kirjoittele vaan aina kun jaksat. Lukijoita riittää. Se voi olla myös terapoivaa. Xm:n tauluun tulee miljoona täyteen ennen kuin huomaatkaan.
Tsemppiä, Jouko

Ohoh! Toivotan parhainta paranemista!

Toivotan hyvää toipumista!

Paranemisia, moiset on aina ikäviä

Kiitoksia kovasti palautteesta! Kuten arvelinkin, aika moni on myös kokenut kolhuja elämänsä aikana, eikä leikkauksista toipumisetkaan aina ihan kivuttomia ole.

Mitä sitten tapahtui minulle tuolloin 26.01 ?

Olin isohkolla päiväkotityömaalla ullakolla asentamassa ja eristämässä tuuletusviemäreitä. Rakennus on betonirunkoinen, ullakko on pääosin reilusti kävelykorkuista, ja kaikki putket tulivat keskialueelle. Eli työssä ei todellakaan ollut putoamisvaaraa. Kulkureitti ullakolle on sisäkautta, ilmastointikonehuoneen rappukäytävästä, josta ylätasolta 1,6 m nousu pystytikkaita ullakon luukulle. Sain työn valmiiksi ennen klo15. Keräsin vielä roskat pariin säkkiin, sen lisäksi jäi pari pakettia villaa, pari laatikkoa putkenosia, työkalupakki, jatkojohtoja, valaisimia. Paljon pois kannettavaa. Kuinka ollakaan, juuri hetkeä aikaisemmin rappukäytävän seiniin oli ruiskutettu valkoinen maali. No, pudotetaan pehmeät paketit ja roskasäkit räystäältä alas luhtikäytävälle, ettei suotta tuore maalipinta saa osumia...

Vielä rakenteista. Betonisen ulkoseinän ulkopintaan tuli vielä 200 mm puukoolaus, sekä villaeristys. Koolauksen ulkopintaan 50 mm:n kova villa, joka ylettyi n.1,2 m ylimmän betoniholvin yläpuolelle. Siis jouduin kurkottamaan jonkun verran varmistaakseni, ettei alle jää mitään eikä ketään. Otin tukea kovasta villalevystä.... Siinä se ratkaiseva sekunti

Villalevy irtosi kurkottaessani katsomaan alas, tasapaino horjahti. Luonnollinen reaktio tuossa on tönäistä käsillä itseä taaksepäin. Villalevyn massa vaan on olematon verrattuna omaan massaani. Tarvittavaa reaktiovoimaa ei siis syntynyt. Villa putosi alas, ja minä myös....

Putoamisesta muistan, että se oli nopea, ja betoni kovaa. Mutta alle jäänyt villalevy luultavasti säästi sentään henkeni. Tulin alas etuperin, raajat edellä. Vasen jalkani otti luultavasti ensimmäisen tärskyn, koska vasen lonkkamalja murtui. Kädet seuraavana, kummankin käden värttinäluut menivät tohjoksi, sitten vartalo ja pää hidastivat putoamisnopeuteni nollaan... Kukaan ei nähnyt putoamistani.

En menettänyt tajuntaani. Jäin kyllä tarkoituksella liikkumattomaksi, tiesin että nyt mikä tahansa on mahdollista. Olin puolittain mahallani, ja kyljelläni. Kasvojen vieressä villalevy oli veressä. Monenlaisia ajatuksia risteili mielessä. Yllättäen shokki varmaankin lievensi kipuja, ne eivät heti tuntuneet ylivoimaisilta. Kokeilin, vieläkö kädet liikkuvat. Ainakin sormet liikkuivat, myös jalkaterät liikkuvat. En siis ollut ainakaan vielä halvaantunut.

Ehdin olla käytävällä reilun minuutin, kun sattumalta kohdalle tuli Janne, virolainen rakennusliikkeen mies. Parissa sekunnissa hän näki tilanteen vakavuuden, ja ilmoitti heti vastaavalle mestarille. Janne myös hallitsi tilanteen mestarillisesti. Hän ei hetkeksikään jättänyt minua yksin, vaan juttelimme rauhallisesti koko ajan tilanteestani, eli varmisti, että pysyn tajuissani, enkä vaivu koomaan. Aina pelastushenkilökunnan tuloon asti.

Mestari tuli myös nopeasti, ja kysyi heti, soitetaanko ambulanssi? Itse en vielä ollut varma vammojeni laadusta, ja mietin vielä hetken. Mutta kun näin ranteitteni luonnottoman asennon, niin sanoin, että soita vaan. Hän oli kyllä jo soittanut ennen sanomistanikin. Ambulanssi, sekä myös poliisi, tulivat alle varttitunnissa.

Jatkuu myöhemmin, josko nyt taas hetken nukkuisi...

Neuvoisin menemään kirkkoon kuuntelemaan silloin kun kykenet menemään, sillä Jumala herättää ihmisen vakavan onnettomuuden kautta siksi et tämä lähtisi tutkistelemaan itseään ja selvittäisi et mitä hänellä on odotettavissa kuoleman jälkeen, sillä elämänlanka on ikäänkuin hiuskarvan varassa joka voi katketa milloin tahansa.
Kirkossa sinun ei tarvitse kysyä mitään vaan vastaukset saat kun vain kuuntelet. Katsos mitään ei tapahdu etteikö sillä ole syvällisempi merkitys.

Kiitos neuvosta, citax. Tiedän, että tarkoitat vilpittömästi hyvää. Koska uskot Jumalaan, Jumalan armoon, kaikkivoimaisuuteen, kaikkitietävyyteen, uskot myös, että Jumalalla on tarkoitus myös minulle.

Minä taas uskon elämään ja ihmiseen. Oman järjen käyttö on minun uskontoni. Uskon (lähes) kaikkeen, mikä on konkreettista, tai tieteellisesti todistettua. Jumalat, siten kuin minä niitä tiedän, ovat pelkkää uskon asiaa, vailla yhtään tieteellistä todistetta. Usko perustuu tunteen asettamiseen järjen edelle. Se ei sovi minulle missään vaiheessa elämääni. Ei edes nyt, tapaturman jälkeen. Itse tein virheen, kun nojasin villalevyyn. Nyt kärsin tapaturman aiheuttamista jomotuksista, en jumalan langettamasta rangaistuksesta.

Vai onko Jumala = elämä? (vertaa: tie, totuus ja elämä, missähän näin sanottiinkaan...)

Kokeilin olla kokonaan ilman kipulääkkeitä tämän yön. Siispä nukuin 23-01 välisen ajan. Voipi olla, että tänään tulee torkahdeltua muutaman kerran...

Minulla melko sama mielipide ja minusta kuulostaa tosi kummalta olettamukselta uskonnossa että Jumala kävisi melkein tappamassa ihmisiä sen takia että saisi ne tosiuskovaisiksi ja käymään kirkkoon? Entäs jos se olikin joku Buddha tms. tai ehkä kyseessä oli sitten Rastafarien Jumala Haile Selassie, eli tarkkana täytyy olla myös mihin kirkkoon kävelee tai se Jumala nippaa taas? Tai jos nyt ei mene kirkkoon tai mneneekin väärään, niin mitäs pirua se keksii seuraavaksi...

No totta puhuen tuollainen saa ajattelemaan elämää eessun taassun - itse suhtauduin niin että paljon muuttui ja jotain menetin ehkä lopullisestikin, mutta hyvä että paljon jäi jäljellekin, toipilas/kuntoutusaikana tottui myös muutokseen. Vahinkoja sattuu, usein ihmisiä kuolee ihan pienestäkin liukastumisesta. Ja kannattaa muutenkin aina välillä olla tyytyväinenkin, vrt. entäpä jos sama olisi sattunut perjantai illalla kun muut on jo lähteneet viikonlopun viettoon...

Kivut on kyllä "perseestä", mutta paranemista ja rentouttavia pätkäunia niistä huolimatta.

Ei ole merkitystä mihin kirkkoon ihminen menee kuuntelemaan, sillä ihminen omin korvin saa oikean neuvon eikä puhuja Pappi tiedä mitään sinusta ja sinun tarpeista tai tarpeettomuuksista ja luonnollista on sekin on ihminen sitten tiedemies tai ihmisten mielestä kaikki tietävä ei ymmärrä Jumalan-sanasta yhtään mitään kun se ei ole ihmisen vallassa.
Muistaakseni koko ihmissuvun olemassaolemisen aikana ei saa Jumalan lahjoittamaa uskoa kuin 140000 ihmistä joita ei vielä kaikkia ole koottu, kun täällä päivittäin työtä teemme ja touhuamme. Mutta nämä ihmiset joille Jumala on uskon lahjan antanut eivät usko tuntemattomaan Jumalaan mutta jotka eivät tätä lahjaa ole saanut eivät siitä mitään tiedä, mutta kaikilla on mahdollisuus ja se on etsimisen takana ja kun viimeinen kutsuttu on valittu on ne 140000 koossa ja tämä aika päättyi.

Parahin citax!

Sanon nyt aivan suoraan: Toivon, että jatkat tämän tasoisia uskonnollisia vuodatuksia jossain toisessa ketjussa. Kirjoitus, jossa ei ole ainoatakaan faktatietoa, on monen mielestä todella turhaa jankkausta. Avaa ihmeessä oma ketju uskonasioille, siinä voisi syntyä hyvää keskustelua kaikkien niiden kesken, jotka uskovat samoin kuin sinä.

Sen sijaan, jos sinulla on sanottavaa tapaturmista, onnettomuuksista ja niistä toipumisesta, olet tietenkin tervetullut tähänkin ketjuun. Mutta jätä jumalat ja uskomukset muualle.

Sopiiko näin?

Hyvä juttu kun Hannu kerroit miten tapaturma sattui, tässä täytyy taas itsekin ruveta ajattelemaan uudelta kantilta omassa työssä mahdollisia riskipaikkoja ja tilanteita, se on näköjään vain sekunnin murto-osa ja sitten on jo vahinko tapahtunut. Toivotan pikaista toipumista ja kiitokset raportoinnista!

Tsemppiä sinne XM-Hannulle. Ja muutkin olkaa varovaiset.

Toipumista odotellen...

Voimia toipumiseen täältäkin!

Päivät kuluvat, samoin yöt. Oli tarkoitus jatkaa tarinaa öisin , kun ei pysty nukkumaan. Yllättäen yöt ovatkin nyt menneet paremmin. Olen nukkunut pitempiä jaksoja kerrallaan, eikä pitkiä unettomia tuokioita enää ole juuri ollut. Toisaalta olen päivisinkin ollut "normaalia" väsyneempi, ehkä 5 viikon valvomiset nyt kostautuvat.

Jatketaanpa...

Ennen ambulanssin tuloa koko rakennusporukka kokoontui ympärilleni, varmaan ihan aidosti järkyttyneinä. Yritin parhaani mukaan vakuuttaa, ettei tilanteeni ole ihan niin paha, kuin miltä näyttää. Käännyin varovasti selälleni, tietysti koko ajan tunnustellen mahdollisia murtumia ja vammoja. Mitään uutta ei onneksi ilmennyt. Vasen jalkateräni jäi osoittamaan suoraan sivulle. Pyysin lähintä miestä kääntämään jalkateräni ylöspäin. Naama valkoisena hän äärimmäisen varovaisesti hän toteutti toiveeni. Myöhemmin mietin, että olisi varmaan itsellekin melkoinen kynnys alkaa vääntämään mahdollisen murtumapotilaan raajoja. Kiitin kuitenkin, ja sanoin, että nyt tuntuu paremmalta.

Aluksi ei palellut, mutta 0-kelillä paikallaan makailu alkoi ehkä 10 minuutin jälkeen viluttaa. Niinpä palelin jo melkoisesti ambulanssimiehistön tullessa. Lääkäri (luultavasti) käytti vielä useita minuutteja tilani selvittämiseen. Eihän siinä vaiheessa vielä kukaan tiennyt, kuinka pahoja vammoja olin tapaturmassa saanut. Tuntui vaan tuskastuttavalta palella siinä aivan hemmetisti, ja vastailla kysymyksiin, vaikka tiedänkin lääkärin toimineen aivan oikein.

Lopulta kannettava "pulkka" ujutettiin alleni, ja minut kannettiin ambulanssille, siirrettiin toiselle alustalle, ja viimein autoon. Autossa sain kemiallisia lämpötyynyjä rinnan päälle, ne tuntuivat lämmittävän mukavan nopeasti. Alkoi matka lumiröykkyisiä teitä pitkin kohti Peijaksen sairaalaa. Totesin, ettei ambulanssissa ollut ainakaan ilmajousitusta, sitikan mukavuudesta puhumattakaan . Kaitpa se oli kuitenkin huolista pieninpiä...

Peijakseen saavuttuamme minut vietiin ensiapuhuoneeseen, vain kuullaksemme, ettei paikalla enää ollut riittävää kuvausvalmiutta. Siispä takaisin ambulanssiin, ja suunta Töölön tapaturma-asemalle.

Töölössä vastaanotto oli tietenkin ammattimaista. Sain aluksi varmaan aika tuhdin kipulääkityksen. Vaattet leikeltiin päältäni pois. ja vaihdettiin sairaalavaatteet. Lääkärit tutkivat ja kyselivät kaikkien mahdollisten vammojen selvittämiseksi. Lukuisia röntgenkuvia ja magneettikuvausta. Lopulta ensiapuna ranteita vedettiin suoraksi, ja kipsattiin. Kirurgia tapahtuisi myöhemmin. Etenkin oikean käden vetäminen sattui aivan mielettömästi, palaan siihen myöhemmin... Lääkärit varmaankin tutkivat kuvausmateriaalia, mitä kaikkea niistä, ja lukuisista verikokeista paljastuu.

Seuraavana yönä käsien kipu vain yltyi kudosten turpoamisten myötä. Yöllä kysyin hoitajilta paitsi kipulääkkeitä, myös ranteiden uudelleenkipsausta, aivan hirmuisen tuntuisen puristuksen vuoksi. Suunnilleen puoli neljän maissa aamuyöllä pääsin takaisin kipsaamoon, ja helpotus oli suuri, kun ekat kipsit leikattiin auki. Nyt tehtiin uudet, avattavat siniset "kipsipaketit", joiden tiukkuutta on helppo säätää tarranauhoilla.

Eka vuorokausi meni kivun sietämiseen. Lääkärit kertoivat havaituista vammoista. Kirurgia tapahtuisi seuraavana päivänä. No eipä tapahtunut, vaan siirtyi kahdella päivällä lauantaille.

jatkuu...

Voimia ja pikaista toipumista täältäkin suunnasta! Pistä miettimään, itsekin kun rakennustyömailla työskentelen.

...taas, yleisön pyynnöstä huolimatta.

Lauantai aamuna minut vietiin klo 7.30 leikkaussaliin. Muutama valmisteleva kysymys, maski naamalle, ja muutamassa sekunnissa filmi poikki...
Lonkka kai operoitiin ensin, sitten molemmat ranteet samaan rupeamaan. Aloin heräillä heräämössä klo 22 tietämissä. Tavallaan mielenkiintoinen hetki. Olin hierovalla ilmapatjalla, joka oli unohtunut säätää painoni mukaan, vaan oli alle 40 kg säädöllä. Näinollen patja ei kannatellut minua, ainoastaan kevyesti puristeli kylkiä ja poskia. Ensimmäisiä tuntemuksia (nukutus, ja kipulääkityksen jälkeen) oli, että minut oli purettu osiin. Muistin, että kallossanikin oli murtumia. Koska patja puristeli poskia, nyt täytyi siis olla kokoonpanovaihe menossa Myös lonkassa oli samanlainen tuntemus: jalka oli irti, mutta nyt tietokoneohjatusti, hallitusti, hellävaraisesti lonkkaluu painettiin paikoilleen nivelmaljaan. Kaikkea ne narkoottiset aineet tuntemuksia teettävät

Myöhemmin eräs saman ikäinen kaveri sairaalassa kertoi, että oli ollut selkäleikkauksessa. Kun hän sitten sai ensimmäisen kerran sai luvan istua sängynreunalla (vahvassa kipulääkityksessä) , hän tunsi sängyn kohoavan katonrajaan. Vaikka hän tiesi, ettei se ole mahdollista, siellä korkealla hän oli, eikä uskaltanut liikahtaakaan, ettei putoaisi, kunnes hoitaja auttoi hänet taas pitkälleen.

Leikkausta seuraava päivä meni taas mahtavien pakotusten merkeissä. Nukuin vain pätkittäin, ja yöt erityisesti olivat aivan hemmetin piiiitkiä... Ajattelin vain, että kyllä tätä taas vuorokauden kestää, ja maanantai olikin jo hiukan siedettävämpi. Töölössä olin käytännössä koko ajan vuoteessa. Tiistaina pystyin yhden kerran nousemaan ylös eevan ( =korkea säädettävä kävelyapuväline) avulla. Sitten iltapäivällä hoitaja kysyi, että onko kukaan muistanut mainita, että minut siirretään tänään Kuusankosken aluesairaalaan...

Valmistelut tehtiin, sain jopa sukat jalkaan, sairaalan yöpuvun lisäksi. Ambulanssi tuli klo 17 maissa. Se oli pelkästään potilassiirtoja hoitavasta yksiköstä.
Matka meni makuullaan ihan mukavasti, vieressä istuvan hoitajan kanssa jutellen.

Kuusaan sairaalassa olin kuin hotellissa, mutta paremmalla huonepalvelulla. Koko henkilökunta oli ERITTÄIN ystävällisiä. No, olihan töölössäkin, mutta kiireisiä... Sain vihdoin kiinteää ruokaa viikon mittaisen liemiruokinnan jälkeen. Ja jo ekana päivänä aloin kävellä eevan avulla pitkin sairaalan käytäviä. Liike on lääke. Sen huomasin itsekin heti. Tuntui paremmalta kävellä, kuin olla liian kauan pitkällään. Haavat paranivat hyvin, siteitä vaihdettiin, ja tarkistuskuvauksia tehtiin. 05.02.16 minut kotiutettiin. Sitten vaan odottelua, että aika parantaa...

Vasen jalkani on jomotellut joka yö aina tähän saakka. Vasen käteni on parantunut hyvin, oikeassa kädessä on vielä etu- ja keskisormi vähän jäykät, ja tunnottomat. Tänään oli tas kontrollikäynti käsien osalta. Ranteet näyttävät röntgenkuvissa hyviltä , eikä kädessä muita murtumia näy, vaikka itse niin epäilinkin. Käsien jumppaus voi alkaa, ja rannetuista saa jo luopua Parin viikon päästä on lonkan jälkitarkastus, sitä ennen ristiselän magneettikuvaus. Jospa jomottelu onkin iskias-tyyppistä.

Nyt on aika optimistinen mieli, kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Siis sittenkin vielä Sitikkamieheksi! Tsemppiä!

Lukaisin taas ketjun läpi. Kiitoksia kovasti paranemis-toivotuksista . Yllättäen huomasin, että useimmat teistä olen henkilökohtaisestikin tavannut. Joko Lahdessa Classic Motor tapahtumissa, CX-tapaamisessa, Kossun Lokakuun ekassa, Aurantolan D-miitissä, Vehoniemen XM- tapaamisessa, tai muissa yhteyksissä. Harrastaminen on antoisaa