Herättelen vielä keskustelua tästä samasta aiheesta josta jokin aika sitten jo tarinoin. Minkä takia monta "romua" on psyykkisesti parempi ratkaisu kuin yksi "hieno", joillekin meistä harrastajista?

Minullekin näin on. En ilkeä tarkkaa lukua tässä kertoa mutta toisella kymmenellä oleva lukumäärä on tällä hetkellä tallissa osittain arvokkaitakin harrasteautoja, kaikki yli 10-vuotiaita ja peruskansan silmissä takuuvarmasti "romuja" tai parhaassa tapauksessa "vekkuleita vanhoja autoja".

Jos hävittäisin nuo kaikki, voisin aivan hyvin samalla kulutasolla ja pääoman sitomisella pitää pihassa esimerkiksi seuraavia kolmea autoa:

- Bentley Continental GT 2008, herrasmiehen talvicoupe ja vaimon yleiskäyttöauto
- Ferrari California 2010 avo tai hieman vanhempi keskimoottorinen Ferrari
- Range Rover 2013 Autobiographique taloudellinen tiisseli

Näiden yhteenlasketut vuotoiset ei-pääomakulut olisivat merkittävästi pienemmät kuin nykykatraalla. Toki huoltaisin ja korjaisin nämäkin kaikki mahdollisuuksien mukaan omalla pajalla, mutta silti jo ihan aikaa ja varaosien hintoja katsoessa.

Samaten näiden autojen statusarvo olisi lähes missä tahansa maassa (ei Ranskassa!) suurempi kuin noiden nykyromujen yhteenlaskettukaan statusarvo, sikäli kuin sellaista voi olla olemassa. Myönnän rehdisti suoraan että auton statusarvolla on minulle merkitystä, moni valehtelee itselleenkin ettei olisi mutta kyllä ihan 2CV-miehiltäkin se statusarvo sieltä taustalta löytyy jos kallonkutistaja rupeaa kaivamaan asiaa.

Miksi kaikesta tästä huolimatta valitsen tien jossa tallissa makaa korjausvuoroaan odottamassa puolentoistakymmentä erikoisautoja, joilla ei ole statusarvoa ja joista nykyajan hienoimmat vitkuttimet puuttuvat?

Miksi ihmeessä, niin?

Siksi että kaikkeen kyllästyy. Miehellä on elämässään yksi suuri valinta; harrastaako huonoja naisia vai huonoja autoja. Minä olen tehnyt saman valinnan kuin Jay Leno; yhden naisen kanssa naimisissa niin pitkään ettei hääpäiviäkään enää muista, mutta autoja on joka aamulle valita asti eri yksilö.

Vaikka alla olisi maailman hienoin ja kiinnostavin auto, kun olen sillä viikon päivät päivittäin ajellut, en halua koskeakaan siihen ainakaan viikkoon tai ylikin. Minä haen sen vaihteluni aamukahvin jälkeen päivään valitsemalla päähänpistojeni mukaan kunkin päivän auton alle. Tänään C2 VTS, jolla kaasutellessa ja pelleillessä kaupunkiliikenteessä pulssi nousee (7.9 sataseen kenkälaatikolla), ja joka menee sille viimeiselle parkkipaikalla johon mikään muu virolainen auto ei sovi mopoautot poislukien. Huomenna Daimler, jonka mekaaninen kompressori pitää niin kivaa vihinää kun kaasulätkän polkasee lattiaverhoilua vasten. Ylihuomenna voikin alla olla C6, jonka jousituksen keinunta pistää suun maireaksi.

Päivä kerrallaan vaihtelua etsien. Siksi minulle kasa romuja on parempi ja hedonistisempi vaihtoehto, kuin nappikuntoinen Bentley + Ferrari + Range-Rover pihalla nopottamassa. Kukin kykyjensä, tarpeidensa ja tyylinsä mukaan, sanoi tikka kun nokallaan kelohonkaan kotia nakutteli.

Sama vika, mutta autojen määrä on onneksi aikalailla pienempi , ainakin tällä hetkellä. Pahimmillaan meillä oli 4 autoa ja 5 prätkää.
Se on kyllä pakko sanoa, että kun harrastaa käyttöautoina näitä parin kolmen tonnin V6 sitikoita, niin on oikeasti hyvä että niitä on ainakin kaksi. Suurella todennäköisyydellä ainakin toinen on työmatkakuntoinen kun arki koittaa. Nyt kyllä taas on kuume päällä ja tekis mieli 70-/80-luvun autoa.

On siinä sekin asia, että jos on erilaisia tarpeita autoille niin niiden täyttäminen yhdellä autolla on vaikeaa. Enkä edes tiedä stressaisiko noin hienolla autolla ajaminen liikaa? Menisikö päivä pilalle aina kun löytäisi uuden kiveniskemän tai parkkipaikkakolhun, tai löytäisin rompetorilta jonkin mielenkiintoisen mutta likaisen ja teräväkulmaisen esineen joka takuulla jättäisi jälkensä auton sisätiloihin?

Töissä kulkemiseen hdi c5, tavaran kuskaukseen ja kärryn vetoon rellu trafic, isomman tavaran kuskaukseen mitsu canter hiiabilla, maastoon ford explorer, kirkollisiin ajoihin ja fiilistelyyn pösö 406, rouvan töissä kulkuun ja omaan "hurjasteluun" v6 rellu ja melkeen jokaiselle varaosa autot. Sitten ikuisuus projektit erikseen.
Näitä kaikkia kun vaan ei pysty korvaamaan yhdellä tai kahdella.
Näin olen sanonut kaikille jotka sanoo että "hävitä nuo romut ja hommaa yks kunnon auto"

Mie olen muutamaan kertaan yrittänyt ehdottaa vaimolle, että hommattaisiin vaikka joku kuorma-auto vaihtokorilaitteilla, millä hän voisi ajaa työmatkansa ja sillä voitaisiin sitten samalla suorittaa tarvittavat tavaroiden kuljettamiset. Vielä siihen kaveriksi täysperä... Miun työreissaukset ja muut menot sitten Adolfin kostolla. Ei ole lämmennyt vielä idealle jostain syystä, ennemmin ajelee työmatkat C5:lla ja Xantialla. Outo juttu

Ymmärrän jekkerin näkökulman oikein hyvin. Luultavasti itsekin valitsisin tuon tien (tai tietyssä mittakaavassa valinnut jo). Ongelmaksi vain tulee se, että ylläpitoon saattaa kulua aikaa niin paljon, että siitä täytyy todella nauttia.

Näinhän se toimii. Itse pyöritän vain kolmea autoa (tilan puute kaupungissa ja vaimo on vaatinut, että mökin piha ei saa täyttyä epämääräisillä varaosa- ja harrasteautoilla...) ja Trafin liikenteestäpoistohinnoittelu vähän haittaa muutaman päivän välein tapahtuvaa autonvaihtoa, mutta sanotaan, että keskimäärin varmaan kuukauden välein vaihtuu.

Kun ajelee Subarulla, alkaa mieli tehdä pehmeää ja hiljaista ajomukavuutta ja sitten otan taas muhkun ajoon, ja olo on kuin olisi autokaupassa käynyt. Ja jossain vaiheessa alkaa kaipaamaan korkeampaa matkustamoa ja bokseridieselin kulkua, niin Trafin kautta auto vaihtoon ja taas tuntuu hienolta. Samalla kuviossa pörrää tuo projekti-Sebring, jolla on kiva lähteä nurkka-ajoon, kun ei viitsi noiden "parempien" moottoreita rääkätä lyhyillä ajoilla ja turhilla kylmäkäynnistyksillä.

Jokaisella on tietysti ne "paremmat" autot, mutta projekti-/halpis-/rymyauton nostaisin erityisenä kategoriaan "cars with benefits".

Parastahan siinä on, että sitä ei tarvitse lainkaan varoa. Ovetkin voi jättää lukitsematta vaikka kaupan pihassa, kun ei siellä mitään varastettavaa ole eikä kukaan sellaista raatoa haluaisi viedä. Rymyauton varsinainen litmustesti on, että jos tien päällä tulee vastaan mulkku kanssakuski, jonka itsekkäät manööverit normaalisti edellyttäisivät väistämistä tai jarruttamista, niin oikealla rymyautolla ei tarvitse turhaan vaivautua pelastamaan tilannetta.

Jos olisi iso hallitila ja paljon pihaa, niin kyllä varmasti tusinan auton kokoelman saisin kerättyä vaivatta. Ostaisin jokaista mielenkiintoista vanhaa väärinymmärrettyä mallia yhden. Jokaiselle ehkä vielä toisen varaosiksi takapihalle. Nythän noita automalleja saisi halvallakin, kun niillä alkaa olla jo ikää. Syntymävuosikymmen pitkälti määrää, että mitkä mallit ja merkit ne on niitä kiinnostavia...

Ehkä yksi olennainen kysymys on, montako erilaista autoa pitää olla että tarpeet täyttyvät. Vois kuvitella että noilla kolmella jotka listasin pärjäisi, mutta tunteellisessa mielessä minä en pärjäisi. Pärjään paremmin puolellatoistakymmenellä romulla.

Semmosta on elämä, järki ei selitä osaakaan.