Ei ollut citikka miehiä ,muuten hyvää huumoria.

Jope oli Tojota-mies
https://www.youtube.com/watch?v=iDEgxq4 ... Pc&index=6

Olihan jopella metrinen taunuskin. Kourasi kyllä kun luin otsikon, monella tapaa on miehen huumori ja etenkin musiikki koskettanut.

Tuossahan Jope melkein naapurissa asusti. Katsellut kun aika hiljainen piha ollut nyt viikolla. No syy selvisi
Käyttöauto oli jo pihassa kun töistä tulin. Mersu oli viimeisin joka pihaa koristi. Taitaa vieläkin pressutallin suojassa asustaa, vaan nyt ilman ohjastajaa...

Autoharrastaja isolla A:lla on poissa.

Osanotot läheisille

R.I.P

Kyllä se oli juuri Citikan mainosnaama (maksettu toki), ei Jope-nimellä vaan taitelilijanimellä Mauri Äkäslompolo (Lapinmies).

Mauri Äkäslompelo rakastui ranskalaiseen Jumpheriin:
https://www.youtube.com/watch?v=5eBhC3vi90Y
https://www.youtube.com/watch?v=c-3pTzMpZOk
...

Hyvin harvojen ihmisten kuolema minua mitenkään koskettaa. Joku presidenttiys tai lahkon-, rodun- tai uskonjohtajuus ei minua liikuta pätkän vertaa. Joutivat kuollakin ne kaikki lukemattomat nelsonmandelat. Mutta ne muutamat hyvin harvat ihmiset jotka ovat kyenneet helpottamaan kyynisen sielun vaellusta tällä maapallolla, kun heitä elonkorjuun viikate niittää, tulee lausua sananen.

Kun Veikko Huovinen kuoli, totesin itsekseni että onhan sentään Jope vielä... Nyt kun Jope lähti, onhan sentään... kuka? Noin nyanssirikasta, herkkää ja sosiaalisesti nerokasta koomikkoa ei voi kasvaa muualla kuin pohjois-Suomen marron maan sääskitummassa kesässä ja vittumaisessa talvessa. Olen omat kakarani pakottanut aikanaan toistuvasti kuuntelemaan Jopen kappaleen "Aatteleppa ite", siinä se suoraan kerrotaan miten tämä elämä pitäisi elää jos halutaan että meidän näköisiämme valkonaamoja täällä vielä sadan vuoden päästä heiluu.

Lasteni jo edesmenneistä dekuista toinen oli nimetty Joppulaksi Jopen kunniaksi. Toinen oli nimetty Vilkiksi.

Ja siinäkin mielessä Jope oli tosimies,ettei pyydellyt anteeksi jälkeenpäin..

Tekisi mieli tarttua tuohon mikä on tosimiehuuden ja anteeksipyytämisen suhde, mutta ei lähdetä tähän.

Haastatteluissa miehestä välittyi hyvin lämminhenkinen kuva. Tällaisia viihdyttäjiä kansa noin keskimäärin tarvitsee, keventää eloa. Vähän ristiriitaiset ajatukset silti Jopesta, sillä vaikka niin mielellään hänet olisi ottanut kartturiksi pitkälle automatkalle, niin hänen huumoristaan en useinkaan pitänyt. Pidin ihmisestä, en huumorista.

Olihan hänen jutussaan aika paljon sellaisia vähän vasemmalla kädellä tehtyjä rutiinijuttuja, mutta sellaistahan se viihteessä yleensä on, ei riitä ideoita ja aikaa siihen että joka hahmo ja sketsi olisi viimeisen päälle mietitty. Eikä nykyään ole telkkarissa tai radiossa mitään sketsiohjelmia. Eikö haluta tehdä vai oelätäänkö että joku ammattiloukkaantuja repii pelihousunsa joka hahmosta.

On niitä suomenkielisiäkin ainakin minun tarpeisiin riittävästi (mutta minä pärjäisin vähemmälläkin...) tosin niihin on usein lisätty jotain kilpailuhenkistä/tosiTV tavaraa... Esimerkkinä Putous ja erilaiset viihteelliset "kilpailut" - mutta sama toisinpäin, erilaisiin tosiTV-kilpailuihin on yleensä kirjoitettu myös sketsejä ja draamaa joukkoon. Viihteellistä Talk Showta on joka paikka pullollaan kaikilla kielillä mutta Stand-up innostus on onneksi kai vähän laantumassa, mutta tulee sitäkin vaikka heti tänään kotimaisena TV:stä.

Tähän mielestäni hyvän maun rajoissa, ehkä hipoen kuten Jope itsekin moniaissa sketseissään, sopii allaoleva, joka on aikaisemminkin julkaistu tällä foorumilla:

"On turvallisella tavalla hassua kun lihava on koominen"

Olen varttuneilla vuosilla herännyt omaan pienuuteeni ja raadollisuuteeni.
Toki useimmat muut ihmiset, elleivät kaikki, ovat vielä pienempiä ja raadollisempia - mutta eivät osaa, uskalla tai kehtaa myöntää sitä.
Miten tämä pienuus/raadollisuus ilmenee?
No, ihminen on vertailevainen eläin, halusi tai ei. Meihin on jonnekin nisäkäsaivon syvyyksiin, tietoisuudelta palomuurisuojattuun osaan aivoja rakennettu mekanismi joka koko ajan vertaa omakuvaamme ympärillämme näkemiimme ihmisiin.
Meillä on aivoissamme jopa tätä vertailua suorittavia erikoistuneita "peilisoluja", jotka aktivoituvat vain silloin kun harrastamme kanssakäymistä vertaistemme, vertaisryhmäämme kuuluvien ihmisten kanssa. Tutkittu juttu on, että jos nämä peilisolut jäävät liian pitkäksi aikaa käyttämättä, ihmisestä tulee pölijä - tarkemmin sanottuna "mökkihöperö" eli erakoitunut, joka oli ihan tunnettu termi aikoinaan, jopa niiden sen ajan tosilääkäreiden ja psykiatrien käyttämä.
Voimakkain vertailu tapahtuu kun lähellä on ihminen, jonka koemme kuuluvan "vertaisryhmäämme", tasa-arvoiseksi kanssamme tiedoiltaan ja taidoiltaan.
Ja niinpä, tosiasiaksi jää: jos näen vertaisryhmääni kuuluvan ihmisen joka on viime kerran jälkeen kehittynyt jollain osa-alueella minun ohitseni, tunnen negatiivisia tunteita. En osaa iloita kaverin - hyvänkin kaverin - kehittymisestä vilpittömästi. Logiikka ja moraali pakottaa minut hymyilemään ja iloitsemaan kaverin mukana esimerkiksi rajusta ja edukkaasta laihtumisesta, äkkirikastumisesta tai mallitasoisen tyttökaverin bongaamisesta, vaikka nisäkäsaivoni huutaa "tapa se! tapa se!". No, toki tässä hieman kärjistän, mutta kyllä siellä alitajunnan syövereissä vertailumoduuli tekee vertailunsa ja toteaa, että minusta on tullut huonompi verrattuna kaveriin.
Heräsin tähän monias vuosi sitten keväällä kun tapasin pitkästä aikaa kaverini, joka oli aina ollut tuollainen 150-kiloinen lupsakka ja humoristinen pelimies, kylläkin myös älyn jättiläinen. No, tämä kaveri käveli vastaani yli 50 kiloa laihtuneena ja timmissä kunnossa (itse olin silloin vielä plösö niinkuin silloisista lehtikuvistakin näkee, enkä ritari ässän näköinen kuten nykyään). Ensimmäinen vilpitön tunteeni oli pettymyksen ja eräänlaisen ujouden sekainen mylläkkä. Toki sivistyksen pintasilaus peitti nämä tunteet lähes välittömästi, ja noin sekunnin kuluessa naamallani oli mairea hymy ja onnittelin ja kehuin kaveria laihtumissuorituksesta. Mutta sisälläni iti merkillinen valaistuminen - olin käsittänyt, että ensimmäinen tunteeni oli todella selvästi ollut negatiivinen, vaikka tuo kaveri varmasti oli (ja on) miesten parhaita ja pitkäaikainen, luotettu ystäväni! Vastaavaa tilannetta en ollut kokenut pitkään aikaan, koska vertaisryhmäni on varsin pieni ja sieltä harvoin kukaan todella ponnistaa yllättäen ohitseni millään osa-alueella.
Näyttää siltä, että en tunne negatiivisia tunteita vertaisryhmäni jäsenistä, jotka ovat jo alunperin - yllätyksettä - olleet edelläni jollain elämän kvantitatiivisella osa-alueella, esimerkiksi varallisuudessa&rikkaudessa. Nimenomaan se että joku vertaisryhmästä joka ennen oli takana, onkin puskenut yllättäin ohi - se on se joka laukaisee nisäkäsaivoni negatiiviset tunteet.
Näin siis minulla. Hyi!
Väitän, että samaan ilmiöön (nisäkäsominaisuuteen) perustuvat mm. seuraavat seikat:
- kaunis nainen pyrkii aina valitsemaan ympärilleen hieman vähemmän kauniita ns. groupieita tai beta-orbiittereja, jotka tarjoavat jotain peilisoluille mutta eivät koskaan ylitä / yllätä kauneudellaan tuota varsinaista kaunotarta
- kun alunperin lihava koomikko laihtuu, hän lakkaa olemasta hauska vaikka maneerit ovat täysin samat. Miksi? Siksi että se on turvallisella tavalla hassua kun lihava on koominen - kiva nauraa ja hykerrellä, ehkäpä hieman vahingoniloisenakin. Mutta sama kaveri laihana ja timminä - perkele, ei oikein naurata, jokin siinä ei ole kohdallaan. Paras esimerkki lienee Suomen johtaviin koomikoihin kuulunut Mikko Kivinen, joka laihduttuaan normaalikuntoon ei naurattanut oikein ketään. Toivottavasti Jope Ruonansuu ei laihdu! (laihtuihanhän lopuksi taudin takia, toim.huom.)

Eiköhän asian pointti tullut esille.

Veikkaan että syy on nimenomaan viimeksi mainittu.Puuttuu rohkeutta tehdä "wanhan ajan huumoria",mikä on todella sääli.
Toinen syy saattaa olla tämä valtavat mittasuhteet saanut "Kansainvälistymiskiima",eli kaikki ohjelmaformaatit pitää hakea ulkomailta.
On kuitenkin eräs formaatti,jota kaipaisin tänne,ja se on Amerikkalaisten "Roast",jolle saa nauraa ihan väärällään.
Tuo Comedy Centralin ohjelmasarja taitaa vaan olla liikaa joillekkin tosikoille täällä?