Nyt se on tarkalla.

Tarkasti, tarkasti nyt. Pienikin virhe kostautuu.

Herkällä tatsilla, ilman kiirettä. Kiireettömyys on tässä tilanteessa kaiken A ja O.

...viimeisen päälle tarkkana! Koko mies on oltava yhtä näkö-, kuulo- ja tuntoelintä, muuten miero perii. Perstuntuma ratkaisee paljon. On se ratkaissut valtioitten kohtaloitakin, historiassa (Ludvig XIV:n tapauksessa esimerkiksi), niin miksi ei sitten pienempiä asioita. Mutta henkilökohtaisesti tärkeitä!

Keskittyminen on nyt vedettävä tappiin. On painettava kovalla sykkeellä tämä koetinkivi, tämä nuolikujan juoksu läpi. Adrenaliinitasot on saatava koholle, mutta ei liikaa että ei lipsahda överiksi.

Rauhallisesti nyt! Siitä se lähtee. Ykköstä pesään, ja ryömintävauhti päälle ensi alkuun. Keskittyminen saavuttaa lakipisteensä, ja Zen-filosofian & Taolaisuuden parhaiden oppien mukaisesti turha sarjamuotoinen ajattelutoiminta poistuu kuviosta. Mies toimii puhtaasti intuition varassa, vailla järjen hidastavaa rekyyliä.

Kiihdytys, kakkonen pesään mahdollisimman rivakasti että veto lumiseen pintaan neljän pyörän kautta pysyisi lähes katkottomana. Paikka on nyt kriittinen! On olennaisen tärkeää pysyttäytyä irti tilanteen aiheuttamasta tahdosta yrittää järkeillä, ajatella itsensä ulos tästä testistä, tästä epäinhimillisestä kokeesta. Pysy vapaana... kaikki kiinnittyminen tähän maailmaan on mustasukkaisuutta joka kostautuu. Intuitio on kertaluokkia vahvempi työkalu kuin mikään tunteiden hämärtämä tietoinen ajatteluyritys. Intuition voima suhtautuu loogiseen päättelykykyyn kuten hyppy sumuiselta jyrkänteeltä suhtautuu kadulla kävelyyn nahkapohjakengissä.

Paha se on tämä rasti, paha. Miten tähän ajauduttiinkin. Miksi pelimiestä, tätä Purple Heart- ritaria, sissipartion johtajaa, väitellyttä tohtoria ja suuryrityksen hallituksen puheenjohtajaa näin koetellaan? Pysäytetäänpä aika (sekuntikellosta) ja palataan edeltävän viikon tapahtumiin.

Pohjois-Pohjanmaan aurinkoinen, helmikuun alun päivä. Puuterilunta leijuu vielä alas taivaalta vaikka varsinaisia pilviä ei enää erotukaan. Taivas on pilvetön, luonnottoman sininen. -Mutta mitäpä siitä! tuumii Väinö Ylermi Saikkarainen. –Pisnes on pisnestä. Jos pisnetti on pois mielestä, niin sitten siellä voi olla vain se eräs toinen asia.
Dr.Saikkaraisen mielestä esimerkiksi Golfin peluu on naurettavaa saikkarointia varsinkin terveiden, nuorten miesten osalta. Miksi pelehtiä mailojen ja lippalakkien kanssa märällä, haisevalla nurmikentällä, kun voi vaihtoehtoisesti solmia miljoonakauppoja esimerkiksi venäläistyylisen ravintolan keskeisessä pöydässä banaanin kokoista sikaria poltellen?

Väinö-poika se on eri maata, jos verrataan näihin golf-pelleihin mailanlämmityspusseineen. Vielä tuossa neljänkympin korvillakin hän on säilyttänyt kykynsä poistua tilanteesta kuin varkain. Hänen mielestään jatkuvan menestyksen salaisuus ei suinkaan ole Ëntree, vaan toimiva poistolihas. On tärkeää jättää aina muu väki miettimään, että mitä äsken oikein tapahtui, ja miksi.

Tohtori, sotasankari Väinö Y. Saikkarainen on valmistautumassa Muurmanskiin suuntautuvaan myyntimatkaan, tai oikeastaan kyseessä ovat sopimusten allekirjoitusmuodollisuudet. Varsinaiset kaupan ehdot on jo sovittu useissa taannehtivissa neuvotteluissa.

Seuraavana aamuna kello 06:30 on mies täydessä terässä ja selvin päin. Eipä muuta kuin auton nokka kohti Vartiuksen raja-asemaa. Citroen BX GTI 4x4 ABS Torsen lökyttelee nöyrästi kuin ajokoira pahoilla polanteilla olevaa niinsanottua kostamustietä. ”Alla on tuntematon auto, näitä ei liene valmistettukaan kuin vajaa seitsemänsataa kappaletta kaiken kaikkiaan. Elegantti peli kun pitää siirtyä huomiota ja kateutta herättämättä lumisen maaston poikki.” Ritari V. Y. Saikkaraisen ajatukset palaavat auton hänelle kaupanneeseen jekkeriin, erääseen Mustaojaan. Autokauppias Mustaoja oli reuhannut nojaten tuoreen XM V6:sen lokasuojaan, että jos tällä BX:llä jäät Saikkarainen kiinni lumeen, niin hän tulee armeijan poikien kanssa MI-8:lla hakemaan. Vaikka Iivanan puolelta...

No eihän siinä mitään. Miksi perehtyä tarkemmin Saikkaraisen mitäänsanomattomaan mekaaniseen vaellukseen Murmansk –nimiseen satamakaupunkiin Venäjän pohjoisrajan tuntumassa. Mainittakuun yhteenvetona, että matka meni hyvin, militäärihenkiset sopimukset allekirjoitettiin, vodkalla kilistettiin, Murmansikin parhaassa ravintolassa syötiin ja laatuhotellissa nukuttiin. Eräs hanakka ja ylentymishaluinen tehtaan sihteeri toimi uneen opastajana.

Mutta takaisintulomatkalla, parinsadan kilon arvokas näytelasti peräkontissa, ne vaikeudet sitten alkoivat. Meneillään oli eräs talven pahimpia lumimyrskyjä, ja tietäähän ne Pohjois-Venäjän tiet...

Ja taas, kuvitteellinen sekuntikello käyntiin – naps.

Hiki valuu tohtori Saikkaraisen kasvoilta, vaikka päivää ei voi kehua erikoisen helteiseksi. Ulkona on auton digitaalisen lämpömittarin mukaan -45 celsiusta.

Kakkonen pesässä, pintakaasulla. Mitä tästä seuraa? Mihin itse kunkin matka päättyy, tai paremminkin, mistä se edes alkaa? Onko ihmisen luonnollisin elementti lopultakin äärimmäinen kriisitilanne, jossa luonteen parhaat ja heikommat piirteet punnitaan? Näihin kysymyksiin ei kannata edes pyrkiä etsimään sanallista eli sarjamuotoon puettua vastausta. Intuitiivisesti, kuolemanvaaran ollessa välitön, ne voi kenties hetkellisen selkeyden kristallinkirkkaana välähdyksenä tajuta kokonaisuutena.

Orastanut paniikki väistyy puhtaan tyhjyyden tieltä. Monenkin valtion tantereilla sissitoimia harrastanut Dr.Saikkarainen on täysin rauhallinen. Toiminta saa vallan. Toiminta itsessään on suoraa henkisen tilan kuvausta. Mies on nyt sitä minne kuolema ei yllä ja vanhuuskin vain katselee.

Mäki lähestyy, ottaa Citroen BX GTI 4x4 ABS Torsen:n syliinsä. Auto kipuaa tunturin rinnettä näennäisen löysässä kontrollissa. Mies auton sisällä ei enää välitä menneisyydestä, ei tulevaisuudesta... kaikki mitä on, on nyt. Todellisuus on kudottu tähän hetkeen, havaintopisteeseen, kaikki muu on illuusiota. Todellisuutta ei voi muistaa tai ennakoida, pelkästään valmiiksi tulkittuja mielikuvia tai otoksia ajasta voi... Todellisuudella ei ole historiaa, ei tulevia tapahtua.

Neljä rengasta jauhaa lumista rinnettä aika ajoin sutaisten.

Pyörien oma mellastukenttä on nyt rajattu ja säännöt on asetettu. Loppu on kohtalon käsissä. Ja kohtalo on Ritari Väinö Saikkaraisen käsissä...

Talvirenkaat, tyyppiä Nokian Hakkapeliitta 2 195/65R14, täysnastoitetut, pelaavat omaa peliään. Puolimetrinen osittain mähkiintynyt lumi estää kaikki irtiottoyritykset.

Auto on nyt puolimatkassa rinnettä. Lumi kiukuttelee auton nousua vastaan koko ajan kasvavin motiivein. On kuin tunturi kuiskaisi lumen narskeessa: ”Älä tule tänne. Tämä paikka on vanhempi kuin ihminen olentona. Sinä et kuulu tänne.”

Ajan kulku hidastuu. Mies näkee kuin unessa kuinka maisema muuttuu mustavalkoiseksi. Koettu sekunti kutistuu todellisuudessa murto-osaksi siitä.

Tapahtuu sanoinkuvaamaton. Auto on tunturin laella. Rinnettä katsottaessa näkyy puolimatkaan asti normaali nelivetoauton ajojotos, siitä eteenpäin jäljet ovat merkilliset, oikeastaan alkukantaisen pakanalliset, pelottavan symmetriset. Näyttää silti kuin jokin tuntematon luonnonvoima olisi mellastanut rinteessä. Siellä täällä erottuu kuin nietokseen olisi tehty jättikokoisia lumienkeleitä...

Mies soittaa yhden puhelun saatuaan tämän riittävän korkean tunturin laelta yhteyden keskukseen ARP-puhelimellaan. Tämä puhelu pelastaa hänen henkensä seuraavien viidentoista minuutin kuluessa. Miksi näin on, se on valtiosalaisuus.

Hän korkkaa Stolitshnaya-pullon rivakalla myötäotteella. Hän palautuu hitaasti omaksi, tietoiseksi itsekseen kaataessaan tuiman naukun kuluneeseen peltilekkeriin. Hymy karehtii huulilla.

Filosofian tohtori, sissimajuri Väinö Saikkarainen, Ylermiksikin joskus haukuttu, silipasee ottavan siivun Stolisthnayaa.

Jaahans, hiljaiselo päättynyt, tervetuloa takaisin iltojamme ilahduttamaan.

Lääkitys on kohdallaan...